Oli pimeää. Aamuauringon aavistuksenomainen kajo alkoi kuitenkin vähitellen rikkoa yön läpitunkematonta pimeyttä ja huonekalujen muodot alkoivat hahmottua harmaina epämääräisinä hahmoina.
 
Pianotar istui aivan hiljaa ja liikkumatta olohuoneessa. Hän oli valinnut paikan siten, että hän näki mahdollisimman hyvin keittiöön ja etenkin jääkaapille. Kunhan vain vielä valostuisi hieman, että näkisi, jos jotain tapahtuisi, Pianotar mietti. Hän toivoi, että valvominen ei menisi hukkaan, koska hän halusi jo ehdottomasti ratkaista monta viikkoa jatkuneen arvoituksen. Pysyäkseen hereillä, kertasi Pianotar mielessään viimeaikojen tapahtumia.
 
Hän oli eräänä aamuna todennut, että joku oli käynyt hänen jääkaapillaan. Oli hän aikaisemminkin jo ihmetellyt vajaata mehupurkkiaan, mutta ei ollut kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Tuona aamuna hän kuitenkin varmistui siitä, että joku oli juonut hänen mehunsa, koska jääkaapissa oli täysin tyhjä mehupurkki ja Pianotar itse ei koskaan jättänyt jääkaappiin tyhjää purkkia. Mehua ei kuitenkaan kadonnut joka yö, vaan säännöllisesti viikon välein. Koska viime mehuvarkaudesta oli kulunut tasan viikko, päätti Pianotar vihdoinkin valvoa ja selvittää, kuka tuo varas hänen keittiössään oikein oli.
 
Aamu alkoi sarastaa ja Pianottaren silmät uhkasivat aivan väkisin painua kiinni. Juuri kun Pianotar oli nukahtamaisillaan, kuuli hän jotain ääntä. Pianottaren silmät rävähtivät auki ja hän katsoi keittiöön henkeään pidätellen. Hänen sydämensä pamppaili jännityksen ja pelon sekaisesta riemusta; vihdoin hän ratkaisisi arvoituksen! Hämärässä Pianotar näki epämääräisen olennon vilistävän lattialla ja lähestyvän jääkaappia. Sitten olento hyppäsi, tarttui jääkaapin oveen ja sai sen riuhtaistua auki. Se luikahti avonaisesta jääkaapin ovesta sisään ja jääkaapista alkoi kuulua mehupurkin rapinaa.
 
Säikähtäneenä Pianotar mietti hetken, mitä tehdä. Hän ei nähnyt jääkaapin sisälle asti vahtipaikastaan, joten hän nousi ylös nopeasti ja juoksi jääkaapille peloissaan, mitä mahtaisi sieltä löytää. Hän avasi jääkaapin oven selkosenselälleen ja jähmettyi paikalleen nähdessään, mitä siellä tapahtui. Mehupurkki oli auki ja hänen orkideansa oli mehupurkin vieressä juuret mehupurkissa. Kun orkidea näki Pianottaren, se nosti hätääntyneenä lehtensä kukkansa suojaksi, hyppäsi alas jääkaapista ja juoksi juuret heiluen takaisin ikkunaseinälle, loikkasi ikkunalaudalle ja sieltä ruukkuunsa. Sitten se ujutti juurensa lasiruukussa olevaan puumurskaan ja jähmettyi paikoilleen. Jos oikein tarkasti katsoi, saattoi nähdä, miten orkidea vapisi peloissaan. Se oli syystäkin peloissaan; orkideoiden tarkoin varjeltu sukupolvelta toiselle siirtynyt salaisuus oli paljastunut! Nyt se saisi sukunsa vihat niskoilleen! Orkidea pyyhki vaivihkaa terälehdelleen valuneita kyyneleitään. Se oli niin surullinen.
 
Pianotar sulki hitaasti jääkaapin oven ja vain katsoi ikkunalaudalla olevaa orkideaansa. Nyt hänelle valkeni, miksi orkidea oli viimeaikoina ollut niin hyvinvoivan ja virkeän näköinen. Eikä se ollut tarvinnut edes paljon vettä, kun hän upotti sen kerran viikossa veteen. Pianotar olikin ihmetellyt, miksi sen juuret olivat niin vihreät, eikä se näyttänyt siltä, että se olisi tarvinnut kastelua. 
 
Hetken kuluttua Pianotar käveli lähemmäksi orkideaa ja huomasi sen vapinan. Pianottaren hienoinen harmistus mehuvarasta kohtaan haihtui lopullisesti ja hän silitti hellästi orkidean lehteä. Ei sinun tarvitse pelätä, sanoi Pianotar orkidealle, saat sinä mehuani juoda. Sovitaanko kuitenkin niin, että meillä on omat mehupurkkimme, jotta mehuni ei maistu niin omituiselta, Pianotar lisäsi naurahtaen. Hän lupasi orkidealleen myös tuoda sille kerran viikossa lasillisen mehua ikkunalaudalle, jotta sen ei tarvitsisi lähteä ruukustaan jääkaapille asti, ellei se nyt sitten aivan välttämättä halunnut lähteä hiukan jaloittelemaan.
 
Kun Pianotar vielä totesi ääneen itsekseen, ettei tätä kannata kenellekään kertoa, koska kukaan ei kuitenkaan uskoisi, huokasi orkidea helpotuksesta. Se ojensi lehtensä oikein kauniille kaarelle ja aukaisi uuden nuppunsa upeaan kukkaan kiitokseksi Pianottarelle. Siitä lähtien se öisillä seikkailuillaan eksyi Pianottaren mehupurkille vain silloin, kun se halusi vaihtelua Pianottaren sille tarjoamaan herkulliseen mehuun.

Herätyskello pärähti soimaan tavallistakin äkäisemmän kuuloisesti ja herätti Pianottaren sikeästä unesta. Pianotar nousi hitaasti jalkeille, venytteli ja virutteli, yrittäen saada itseään kunnolla hereille. Uni ei tahtonut tänäkään aamuna millään irrottaa otettaan, vaan seurasi Pianotarta keittiöön ja istui olkapäällä vielä silloinkin, kun Pianotar kaatoi supervahvaa kahvia mukiinsa ja hörppäsi ison kulauksen. Tuntiessaan kahvin piristävän vaikutuksen, uni hyppäsi kiireesti olkapäältä maahan ja vilisti takaisin sänkyyn peiton alle piiloon. Niin oli taas yksi päivä alkanut.

Pianotar vei kahvimukinsa ja aamiaistarvikkeet pöydän ääreen ja laittoi paahtoleipäviipaleen pirteän punaiseen paahtimeen. Odotellessaan leipäpalan paahtumista, Pianotar siemaili kahviaan ja ihasteli ikkunasta näkyvää aamukasteista maisemaa. Paahdin pompautti paahtoleivän kauniissa kaaressa suoraan pöydällä olevalle lautaselle, mutta katsoessaan leipäpalaa, Pianotar hätkähti; leivälle oli paahtunut kiukkuinen ilme! Leipä vaikutti suorastaan irvistävän siinä lautasella kulmat kurtussa. Pianotar kurkisti leivänpaahtimeen ihmeissään ja todettuaan paahtimen näyttävän aivan normaalilta, sujautti sinne uuden leipäpalasen. Hetken kuluttua paahdin sinkosi leipäpalan vielä suuremmassa kaaressa sisuksistaan ja suoraan lattialle. Leivässä oli vielä kiukkuisempi ilme! Pianotar pudisteli päätään ja nipisti itseään varmistaakseen, että oli oikeasti hereillä, eikä nähnyt unta. Mutta ei, hereillä hän oli ja paahdin todellakin käyttäytyi aivan omituisesti.

Pianotar istui pitkään paikallaan tuijottaen oikkuilevaa laitetta miettien, mistä ihmeestä mahtaa olla kyse. Miksi paahdin on niin vihainen, että irvistelee hänelle leipäpalojen kautta ja sinkoaa niitä lattialle asti? Mietteissään Pianotar haki puhtaan keittiöpyyhkeen, pyyhki sormenjäljet paahtimen kiiltävän punaisesta kyljestä, tyhjensi paahtimesta leivänmurut ja asetteli paahtimen paremmin pöydälle. Sitten Pianotar pyysi paahtimelta anteeksi, ettei ollut huolehtinut siitä paremmin, eikä edes kiittänyt, vaikka tämä oli joka aamu paahtanut leivät niin kiltisti. Pianotar sujautti varovasti uuden leipäviipaleen paahtimeen ja jäi odottamaan, mitä tapahtuisi. Hetken kuluttua paahdin pompautti leivän lautaselle ja tällä kertaa leipään oli paahtunut iloinen, hymyilevä ilme. Pianotar kiitti ilahtuneena paahdinta ja söi herkullisen leivän.

Siitä lähtien Pianottarella ei ollut enää mitään ongelmia kodinkoneiden kanssa; kaikki toimivat aivan moitteettomasti, kunhan niistä piti huolta ja niitä muisti kiittää ja kehua aina silloin tällöin. Herätyskellokin alkoi soida aamulla lempeämmin, kun Pianotar herättyään toivotti sille hyvää huomenta ja nousi iloisena ylös. Eikä unikaan enää yrittänyt roikkua olkapäällä, vaan jäi kiltisti peiton alle odottamaan seuraavaa yötä.

Eräänä kauniina sunnuntaiaamuna Pianotar oli kävelyllä puistossa. Hän käveli puistoa ympäriinsä pysähtyen jokaisen puun luokse. Hän halasi puita, silitteli niiden karheaa pintaa ja välillä istahti jonkin puun juurelle toviksi. Kierrettyään puiston hän palasi portin lähellä olevalle penkille ja istahti siihen. Hän istui siinä pitkään katsellen puita, rauhallisen, tyynen hymyn valaistessa kasvoja.

Hitaasti kävelevä vanha mies lähestyi lehti kainalossaan penkkiä, nyökkäsi Pianottarelle ja istuutui raskaasti huokaisten penkin toiseen päähän. Hän laski lehden syliinsä ja kaivoi penkille laskemastaan kangaskassista pussillisen auringonkukan siemeniä. Hiljalleen vihellellen hän alkoi houkutella lähistön lintuja luokseen syömään siemeniä. Lintu toisensa jälkeen pyrähti miehen luokse ja pian paikalla oli kymmeniä lintuja. Syötettyään kaikki siemenet linnuille, taitteli mies pussin taskuunsa ja vilkaisi Pianottareen surumielisen hymyn häivähtäessä suupielessä. Mies vilkaisi uudestaan Pianotarta ja kertoi tulevansa puistoon lintujen luokse aina kun oli surullinen. Pianotar nyökkäsi ymmärtäväisenä ja sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, että hän tulee puistoon aina puiden takia; ne piristävät häntä ja antavat hänelle voimaa. Tämän kuullessaan miehen kasvoille tuli entistäkin surullisempi ilme ja hän kertoi surunsa syyn olevan nimenomaan puut. Hän ojensi lehden Pianottarelle ja osoitti etusivun kuvaa puista, jotka myrskytuuli oli kaatanut.” Metsässä, jossa ei ole puita, ei linnutkaan viihdy”, murehti mies. Miehen yllätykseksi Pianotar alkoi nauraa hersyvästi. Yllätys miehen kasvoilla muuttui harmistukseksi ja lopulta mies kimmastuneena nousi seisomaan ja ärähti Pianottarelle, että miten ihmeessä tuollaiselle asialle voi kukaan nauraa. Pianotar pyyteli naurun pyrskähdysten lomassa anteeksi ja lupasi selittää syyn nauramiselleen heti kun vain pystyisi. Rauhoituttuaan hieman Pianotar sanoi, että eivät puut olleet myrskyn kaatamia, vaikka kuvasta voisikin niin päätellä. Mies istahti hölmistyneen ja epäuskoisen näköisenä takaisin penkille ja pyysi Pianotarta selittämään tarkemmin, mitä tämä tarkoittaa. Kaikkihan pystyivät kuvaa katsoessaan näkemään, että puut olivat maassa pitkin pituuttaan, eivätkä puut kaadu juurineen ilman, että myrsky on ollut asialla. Pianotar katsahti uudestaan miestä ja hetken mietittyään nyökkäsi itsekseen ja alkoi kertoa, mitä oli oppinut puista.

Pianotar kertoi, että hän oli jo vuosia kiertänyt puistoja ja metsiä halaillen ja silitellen puita. Puut tarvitsevat hellyyttä ja huomiota, Pianotar lisäsi, ja ne myös pitävät siitä, että niiden kanssa juttelee. Mies oli hetken hiljaa ja kysyi sitten, että mitä tuolla oli tekemistä kaatuneiden puiden kanssa ja että hän todella haluaisi jo selityksen miksi Pianotar oli nauranut surulliselle uutiselle. Pianotar vastasi, että jos puita ei huomata ja huomioida, niiden elämä käy tylsäksi ja ne tekevät jotain saadakseen huomiota. Ne olivat siinä mielessä kuin pikkulapsia, Pianotar tirskahti; jos ne eivät saa huomiota hyvällä, ne hakevat sitä pahalla. Koska ne ovat puita, niiden tapa saada huomiota on kaatua mätkähtää kyljelleen juuret ilmassa. Useimmiten ihmiset eivät kuitenkaan huomaa puiden tempauksia, joten puut aikansa odoteltuaan nousevat ylös ja metsä tai puisto on pian taas aivan entisellään. Puut eivät tosin pysty ajattelemaan, miten ne säikyttävät kaatuilullaan lintuja ja muita metsäneläimiä, Pianotar totesi surullisena, ja sen takia hän yrittääkin aina käydä juttelemassa mahdollisimman monen puun kanssa, jotta niiden ei tarvitsisi kaatuilla saadakseen huomiota.

Mies katsoi Pianotarta pitkään, miettien kuulemaansa ja totesi lopulta, että Pianotar oli keksinyt koko tarinan. Jos puut kerran kaatuvat, ne ovat ja pysyvät maassa, eivätkä ne siitä enää nouse. Ainoastaan jos hän omin silmin näkisi puiden nousevan, voisi hän siihen ehkä uskoa, mutta eihän sellaista tapahdu. Kun mies tämän sanottuaan rupesi kasaamaan tavaroitaan ja tekemään lähtöä, pyysi Pianotar miestä jäämään vielä hetkeksi, jotta hän voisi pyytää jotain puuta näyttämään, kuinka kaikki tapahtuu. Mies vilkaisi kelloaan ja totesi hymähtäen, että kai hän vielä voi hetken istua, vaikka ei uskonut mitään uutta näkevänsäkään. Pianotar nousi penkiltä ja meni erään nuoren pihlajan luokse. Hän silitteli pihlajaa ja jutteli sille hetken ja palasi sitten penkille. Istuutuessaan penkille hän kehotti miestä katsomaan pihlajaa tarkkaan. Mies katseli pihlajaa naureskellen ja yhtäkkiä, aivan hänen silmiensä edessä, pihlaja kaatua mätkähti maahan, heilutteli juuriaan hetken ja nousi sitten ylös. Mies jäi tuijottamaan pihlajaa pystyen tuskin hengittämäänkään. Sitten hän totesi Pianottarelle tämän olevan aikamoinen taikuri, kun sai hänet näkemään mitä tahansa, nousi penkiltä ja lähti pihlajaa ja Pianotarta vilkuillen kävelemään pois puistosta.

Pianotar nousi, meni pihlajan luokse ja halasi sitä pitkään. ”Kaikki eivät osaa katsoa maailmaa oikein ja vaikka näkisivätkin, niin eivät usko”, sanoi Pianotar surullisena vanhan miehen puolesta ja silitti pihlajan sileää pintaa.

Oli syksyinen viikonloppu. Kylmenevien säiden värjäämät ja pudottamat puiden lehdet värittivät torin mustanharmaata asfalttipintaa ja saivat sen loistamaan matalalta paistavan auringon säteissä. Kaunis ilma oli houkutellut torille joukoittain ihmisiä täydentämään pakastimiaan talvea varten. Torikauppiailla oli herkullisen näköisiä marja- ja sieniröykkiöitä, omenoita ja muuta syyssatoa myyntipöydillään ja ihmiset jonottivat malttamattomana päästäkseen valitsemaan parhaat päältä. Kauppiaille tuo päivä oli syksyn parhaimpia; kaunis ilma houkutteli ihmiset liikkeelle ja auringonpaiste korosti luonnonantimien herkullista aitoutta.
 
Erään myyntikojun luona oli ihmisiä vieläkin enemmän kuin muualla. Tuon kojun myyntipöydät olivat kukkuroillaan isoja punaisia puolukoita ja myyntipöydän takaa kuului Pianottaren iloisesti hersyvä nauru, joka sekoittui ihmisjoukon hyväntuuliseen puheensorinaan. Ihmiset ihastelivat suuria täyteläisen punaisia marjoja ja kyselivät Pianottarelta, mistä tämä oli niin upeita marjoja löytänyt, eivätkä olleet uskoa, kun kuulivat marjojen löytyneen aivan lähimetsästä. Sen lisäksi, että marjat olivat suuria ja kauniin punaisia, olivat ne myös tavallista makeampia ja hyvin mehukkaita. Vaikka Pianottarella oli marjoja runsaasti, ei mennyt kuin hetki, kun kaikki marjat oli myyty ja hän ryhtyi purkamaan kojuaan. Pianottaren luona kävi vielä moni kyselemässä marjoja ja ilahtui kuullessaan Pianottaren palaavan viikon päästä jälleen uuden marjasaaliin kera. Pianotar pakkasi kojutarpeensa vanhaan ruosteen kukittamaan punaiseen pakettiautoonsa ja lähti paikalta iloisesti laulellen. Ajaessaan kotiin hän muisteli hymyillen viimeaikaisia retkiänsä marjametsään.
 
Pianotar oli edellisenä sunnuntaiaamuna herännyt aamuauringon kutitellessa silmäluomia ja päättänyt lähteä lähistöllä olevaan metsään kävelylle ja katsomaan, olisivatko puolukat jo kypsyneet. Hän varasi mukaansa ison korin ja aivan uudet, vielä käyttämättömyydestä kiiltelevät, punaiset kumisaappaat. Saappaat hän oli ostanut edellisellä viikolla, kun ajatus marjastamisesta oli juolahtanut hänen mieleensä. Hän pakkasi saappaat reppuunsa, otti korin käsivarrelleen ja lähti kävelemään metsään.
 
Aikansa käveltyään, hän tuskastui aina vain enemmän. Metsässä ei ollut marjan marjaa, vaikka siihen aikaan syksyä niitä olisi pitänyt olla runsaastikin. Hänen kenkänsäkin olivat aivan märät; hän ei ollut ajatuksissaan muistanut laittaa saappaitaan jalkaan, vaan ne olivat edelleen repussa. Hän istahti kaatuneen puun rungolle, laski reppunsa maahan ja surullisena yritti piristää itseään laulamalla. Ei laulukaan Pianotarta tällä kertaa piristänyt, vaan alkoi pikemminkin väsyttää ja niin hän otettuaan saappaat repustaan, asetteli repun päänaluseksi, oikaisi puun rungolle pitkäkseen ja nukahti.
 
Kun Pianotar nukkui syvää unta, saapui paikalle metsänpeikko, joka oli viehättynyt Pianottaren laulusta ja ihastunut tämän punaisiin saappaisiin. Peikko hiipi Pianottaren viereen hiljaa varpaillaan, otti saappaat kainaloonsa ja katosi metsän pimentoon. Jonkin ajan kuluttua peikko jo palasikin takaisin Pianottaren luokse, asetteli saappaat tämän viereen ja hypähti puun taakse nähtyään Pianottaren jo heräilevän. Pianotar nousi istumaan, hieroi vielä unisia silmiään, venytteli, virutteli ja nousi seisomaan. Hän ihmetteli kovasti, miten olikin voinut nukahtaa noin syvään uneen, mutta totesi katsoessaan aurinkoon, ettei ollut kuitenkaan nukkunut kovinkaan pitkään. Hän kumartui ottamaan saappaitaan maasta, mutta hypähtikin hämmästyneenä kauemmaksi. Hänen saappaansa olivat aivan täynnä punaisia, suuria puolukoita. Pianotar ei ollut uskoa silmiään. Hän otti epäröivästi yhden puolukan käteensä, katseli, haisteli, puraisi sitä hieman ja laittoi sen sitten suuhunsa. Pianottaren silmät pyöristyivät ihmetyksestä; koskaan hän ei ollut maistanut niin hyvää puolukkaa, niin mehukasta ja makeaa, mutta samalla kuitenkin puolukkaisen hapanta. Pianotar katseli varovasti ympärilleen miettien, kuka marjat oli saappaisiin oikein kerännyt. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, eikä rasahdustakaan kuulunut. Pianotar alkoi hermostuneena lauleskella hiljaisella äänellä rauhoitellakseen itseään ja silloin yhtäkkiä erään suuren puun takaa vilahti jotain. Pianotar lopetti säikähtäneenä laulamisen, eikä uskaltanut hetkeen edes hengittää. Keräten kaiken rohkeutensa hän hiipi hiirenhiljaa puun luokse ja kurkisti varovasti sen taakse. Siellä istui peikko silmät kiinni odottaen, että Pianotar jatkaisi laulamistaan. Pianotar seisoi hetken jähmettyneenä paikoilleen, hiipi sitten takaisin puunrungon luokse, keräsi tavaransa ja lähti kiireesti pois metsästä.
 
Seuraavana päivänä, mietittyään pitkään edellisen päivän tapahtumia, Pianotar päätti lähteä uudestaan metsään. Hän käveli saman puunrungon luokse ja istahti sille ottaen saappaat repustaan ja laskien ne maahan reppunsa viereen. Hän odotti ja odotti, mutta mitään ei tapahtunut. Peikosta ei näkynyt vilahdustakaan. Pianotar alkoi aikansa kuluksi laulaa jo edellisenäkin päivänä laulamaansa marjanpoimimislauluaan ja silloin hän näki silmäkulmastaan liikettä. Hän jatkoi laulamista ja vei saappaansa hiukan kauempana kasvavan katajan alle. Kun hän laulaen palasi puunrungolle, istahti siihen ja kääntyi katsomaan, totesi hän saappaiden kadonneen. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että Pianotar ei ollut ehtinyt huomata mitään. Hän lopetti laulamisen, otti eväänsä repustaan ja pureskeli mietteissään eväsleipäänsä. Eväänsä syötyään, hän pakkasi tavaransa reppuunsa hyräillen itsekseen ja yhtäkkiä saappaat olivatkin hänen vieressään ja jälleen kerran täynnä marjoja. Pianotar säikähti, ei tällä kertaa kuitenkaan saappaitaan, vaan peikkoa, joka seisoi saappaiden vieressä virnistellen leveästi. Pianotar ei saanut sanaakaan suustaan, vaan seisoi vain paikoilleen jähmettyneenä ja katsoi peikkoa. Peikko murahti möreällä äänellään "Kiitos laulustasi, tulethan laulamaan huomennakin.", ja katosi metsän pimentoon. Pianotar tirskahti hermostuneena ja sitten helpottunut, ilahtunut hymy levisi hänen kasvoilleen ja hän lähti iloisena kotiin saappaitaan kantaen. Tuon kerran jälkeen Pianotar kävi joka päivä metsässä laulamassa peikolle ja palasi joka kerran ison marjasaaliin kanssa kotiinsa. Itse hän ei sellaisia marjamääriä pystynyt millään käyttämään, joten hän päätti myydä marjoja torilla. Koska marjat olivat niin erityislaatuisen hyviä, menivät ne hyvin kaupaksi.
 
Kaartaessaan autollaan kotipihalleen Pianotar laskeskeli mielessään, että parin samanlaisen toripäivän jälkeen hän voisi mennä kauppaan ostamaan peikolle huilun. Peikko oli yhtenä päivänä tunnustanut Pianottarelle, että sen haaveena oli oppia soittamaan huilua, mutta mistä peikko nyt muka olisi voinut huilun saada, sillä eihän niitä metsässä kasvanut. Kiitokseksi peikolle marjankeruuavusta Pianotar oli päättänyt ostaa huilun ja opettaa peikon soittamaan sitä. Tosin opettamisesta voisikin tulla varsin mielenkiintoista, naureskeli Pianotar itsekseen, muistellessaan peikon suuria käsiä.

Satoi rankasti. Syystuuli puhkui parastaan ja sai sadepisarat kiitämään vaakatasossa ja kastelemaan kaiken kohdallensa osuvan. Kadulla kävelevät ihmiset kiirehtivät askeleitaan, hautautuivat pystyyn nostettujen takinkaulustensa sisään ja taistelivat kurittomien sateenvarjojensa kanssa. Siinä ilmassa ei sateenvarjoista ollut juurikaan apua.
 
Tummanpuhuvan sateenvarjomeren keskellä kulki Pianotar, matkalla kahvilaan tapaamaan ystäviään. Toisin kuin muut kadulla kulkijat, Pianotar käveli rauhallisesti eteenpäin, hymyili ja lauleskeli aurinkoisia laulujaan, eikä ollut sateesta tietääkseenkään. Vastaantulijat katsoivat Pianotarta hämmästellen. Ihmettelevien katseiden syy ei kuitenkaan ollut Pianottaren hyväntuulinen olemus, vaan se, ettei Pianotar ollut ollenkaan sateen kastelema, kuten kaikki muut.
 
Pianotar saapui kahvilaan, jossa hänen ystävänsä jo istuivat pöydän ääressä syyskelin kurjuutta manaten. Toinen ystävistä väänsi takistaan vettä lattialle suureksi lammikoksi, kun taas toinen pyyhki poskilleen valunutta ripsiväriä sadatellen säänpieksemää ulkonäköään. Kun ystävät näkivät Pianottaren, katkesi puhe kesken lauseen. He vain tuijottivat ja tuijottivat Pianotarta jähmettyneinä niille sijoilleen. Vihdoin toinen ystävistä kakisteltuaan kurkkuaan, kysyi Pianottarelta, että miten voi olla mahdollista, ettei tämä ollut kastunut yhtään, ei tipan tippaa, vaikka ulkona oli sellainen koiranilma. Pianotar vain hymyili salaperäisesti ja istuutui ystäviensä seuraan. Jännittynyttä hiljaisuutta kesti hetken ja sitten Pianotar kertoi, mitä oli sattumalta huomannut joitakin viikkoja aikaisemmin.
 
Hän oli ollut eräänä päivänä pesemässä pyykkiä ja vienyt pyykit sen jälkeen tavalliseen tapaansa ulos kuivumaan. Juuri kun hän oli ollut ripustamassa pyykkiä narulle, oli kohdalle osunut lyhyt, mutta sitäkin rankempi sadekuuro, joka oli hetkessä kastellut Pianottaren läpimäräksi. Sadekuuro ei ollut kestänyt kuin hetken ja aurinko paistoi jo, kun oli viimeisten lakanoiden vuoro. Kun lopulta kaikki lakanat oli ripustettu kuivumaan, jäi yksi pyykkipoika yli ja itsekseen virnistellen Pianotar oli napsauttanut pyykkipojan korvalehteensä roikkumaan. Pyykkipoika ei ollut ehtinyt roikkua korvalehdessä kuin hetken, kun Pianotar oli huomannut jotain outoa. Hänen äskettäin sateen kastelemat vaatteensa ja hiuksensa olivat alkaneet kuivua kovaa vauhtia ja ei aikaakaan, kun Pianotar oli jälleen aivan kuiva. Pianotar oli tutkaillut vaatteitaan ja pörröttänyt hiuksiaan epäuskoisena, ja kyllä vain, enää ei ollut jälkeäkään sadekuuron kastelemista vaatteista, eikä märkinä roikkuvista hiussuortuvista. Kaikki oli aivan kuin ennen sadetta. Mietteissään Pianotar oli napsaissut pyykkipojan korvalehdestään roikkumasta ja havahtunut ajatuksistaan tuntiessaan kädessään olevan pyykkipojan olevan aivan litimärkä. Pyykkipoika oli imenyt kaiken kosteuden hänen vaatteistaan ja sen lisäksi hiuksistakin. Kun pyykkipoikaa sitten puristi ja väänsi, sai siitä veden pois ja se oli jälleen käyttökelpoinen.
 
Pianottaren ystävät kuuntelivat tämän kertomusta epäuskoisena. Toinen ystävistä totesi Pianottarelle, että kyllä tarinan saattaisi juuri ja juuri uskoa, mutta ei se kuitenkaan oikein selittänyt sitä, miten tämä saattoi kävellä sateessa kastumatta. Pianotar kertoi testanneensa pyykinpesupäivän jälkeen pyykkipojan toimivuutta useaan otteeseen ja todenneensa, että pyykkipoika kuivattaa aina, kun sillä ripustaa jotain, tai sen ripustaa johonkin. Hän oli kerran piloillaan kokeillut, että toimiiko se jopa vesisateessa kävellessä ja ihmeekseen todennut, että se toimi jopa silloin. Toimi vieläpä niin hyvin, että ennen kuivumista ei ehtinyt edes kastua. Jos nyt jotain haittapuolta asiasta halusi oikein etsiä, Pianotar lisäsi, niin korvalehti tuli hieman kipeäksi, koska jostain syystä pyykkipoika toimi sateessa suojana vain korvalehteen ripustettuna.
 
Pianotar kaivoi laukustaan kaksi pyykkipoikaa ja ojensi ne ystävilleen kehottaen näitä ripustamaan pyykkipojat korvalehtiinsä. Hän otti omassa korvassaan roikkuneen pyykkipojan pois ja puristi valtavan lammikon jo muutenkin lainehtivalle kahvilan lattialle ja laittoi pyykkipojan laukkuunsa. Ystävät pitelivät Pianottarelta saamiaan pyykkipoikia hämmentyneinä kädessään. Sitten he katsoivat toisiinsa ja leveästi hymyillen napsauttivat pyykkipojat korviinsa ja odottivat, mitä tapahtuisi. Silmänräpäyksessä kummankin vaatteet ja hiukset olivat jo kuivat ja hetken kuluttua hekin ottivat pyykkipojat pois korvistaan roikkumasta, puristivat ne kuiviksi ja pistivät laukkuihinsa. Vasta silloin he huomasivat voimistuvasta puheensorinasta, että he olivat olleet muiden asiakkaiden herpaantumattoman mielenkiinnon kohteina jo jonkin aikaa. Pianotar kaivoi laukustaan pyykkipoikia täynnä olevan kangaspussin ja laittoi sen kiertämään kahvilassa.