Mitä aikuistuminen oikeastaan on, jos ajatellaan asiaa henkiseltä puolelta? Aikuistuminen voi olla vaikkapa itsenäistymistä ja vastuun ottamista omasta elämästään, tekemisistään ja sanomisistaan.
Mutta tarkoittaako aikuistuminen myös sitä, että käyttäydytään yleisesti hyväksyttyjen käyttäytymissääntöjen ja -normien mukaan, ollaan hillittyjä ja rauhallisia, tasaisiakin ehkä?
 
Itse olen sitä mieltä, että silläkin uhalla , että saa hyvää tarkoittavilta läheisiltään "Aikuistu jo!"-kommentteja, ei joka asiassa tarvitse aikuistua. Miksi ei saisi säilyttää sisimmässään sitä pientä lasta, joka osaa iloita elämän pienistäkin asioista; vaikka kevään ensimmäisestä perhosesta tai syksyllä puista tippuvista lehdistä. Pieni lapsi elää tässä hetkessä ja suhtautuu tulevaisuuteen luottavaisesti ja positiivisesti, liikaa murehtimatta. On utelias elämää itseään kohtaan ja välitön ja avoin erilaisuudelle.
 
Eikö jokaiselle tekisi hyvää säilyttää edes osa noista piirteistä, joita meillä on lapsuudessamme ollut? Jos sisäinen lapsemme on vuosien kuluessa päässyt unohtumaan, voi sen aina löytää uudelleen, jos haluaa. Elämä on paljon rikkaampaa, kun sitä katsoo välillä lapsen silmin.