Pianotar käveli kaupungilla. Tai ei sitä oikeastaan kävelyksi voinut sanoa, vaan enemmänkin se näytti aika erikoiselta loikkimiselta; muutama askel eteenpäin, pari askelta sivulle, jälleen eteenpäin ja sekaan erilaisia pyörähdyksiä ja hyppelyitä. Tällä tavalla Pianotar jatkoi matkaansa kiinnittämättä mitään huomiota vastaantulevien kummastuneisiin ja jopa paheksuviinkin katseisiin.
 
Kuljettuaan pari kadunväliä, tuli Pianotarta vastaan arvokkaasti harmaantunut koiravanhus, joka oli jättänyt talutettavanaan olevan vanhan herran apteekin penkille jonottamaan ja oli itse sillä aikaa lähtenyt näyteikkunaostoksille. Nähdessään Pianottaren, koira istahti niille sijoilleen hämmästelemään tuota varsin erikoista etenemistä. Sen suu aukesi leveään virnistykseen ja ei aikaakaan, kun se kieriskeli maassa naurusta ulvoen ja tassuillaan vatsaansa pidellen. Holtittomasti naurun pyörteissä kieriskelevä koiravanhus oli sen verran eriskummallinen näky, että moni ohikulkija pelästyneenä kiersi koiran kaukaa pudistellen päätään ja kuiskien toisilleen arvailujaan vesikauhusta. Pianotar ei kuitenkaan kiertänyt koiraa kaukaa vaan tuli viereen seisomaan ja odottamaan, että koira siitä tokenisi.
 
Rauhoituttuaan hieman ja pyyhittyään vedet silmistään, kysyi koira Pianottarelta syytä tämän eriskummalliseen käytökseen. Pianotar katsoi koiraa ihmeissään ja kysyi, mitä tämä tarkoitti. Koira kuvaili toisen kulkua ja käveli malliksi pari askelta Pianottaren tyyliin. Pianotar puhkesi säteilevään hymyyn, heläytti iloisen naurun ja selitti, että ei hän kävellyt ja hypähdellyt eriskummallisesti, hän vain soitti katukiviä. Eikö koira ollut kuullut, miten katukivet olivat kilahdellen, kopisten ja kolahdellen soittaneet iloista sävelmää? Pianotar näytti muutamalla hypähtelyllä mitä tarkoitti, ja tosiaankin, kun oikein osasi kuunnella, katukivet soivat kauniisti.
 
Koira kysyi hämmästyneenä, että osasivatko kaikki soittaa katukiviä ja mistä saattoi tietää, missä järjestyksessä katukivillä piti kulkea. Pianotar naurahti jälleen, kumartui koiran puoleen ja tunnusti kuiskaten, että jos kadulle mennessään ensin hyräili jotain laulua pienen pätkän, tunnistivat katukivet sävelmän ja alkoivat sen jälkeen hohtaa vuorotellen opastaen, mille kivelle oli astuttava seuraavaksi. Joskus katukivi saattoi olla aika kaukana, jolloin sille oli hypättävä. Välillä taas katukivet pilailivat hiukan ja silloin oli pyörähdettävä itsensä ympäri nähdäkseen, missä kohtaa seuraavaksi vuorossa oleva katukivi sijaitsi. Koira pohdiskeli kuulemaansa tassuunsa nojaten ja totesi hetken kuluttua katujen ylitysten olevan varmasti vaikeita. Pianotar pudisti päätään ja sanoi, että ei se vaikeata ollut, kunhan ylitti kadut suojatietä pitkin. Suojatien viivat toimivat kuten pianon koskettimet, joten niitä pitkin pystyi oikein hyvin hypähtelemään toiselle puolelle katua sävelmän katkeamatta. Tosin joskus, Pianotar lisäsi, suojatiet olivat virittämistä vailla ja silloin niitä pitkin ei ollut hauska kulkea, koska sointi oli epävireistä. Onneksi suojateitä joskus kuitenkin viritettiin maalaamalla niiden viivat uudestaan.
 
Yhtäkkiä Pianotar vaikeni, kallisti päätään keskittyen kuuntelemaan jotain ja totesi sitten koiralle katukivien hermostuneen näin pitkästä tauosta kesken säkeistön, joten hänen olisi parempi jatkaa matkaa. Pianotar vilkutti koiralle, hypähti sivulle, pyörähti itsensä ympäri ja jatkoi matkaansa katukivien hohteessa. Koira istui vielä hetken paikallaan ja katsoi Pianottaren menoa. Sitten se nousi jaloilleen ja lähti mietteissään hitaasti askeltaen hakemaan talutettavaansa apteekista, jossa tämä jo odottikin malttamattomana. Kotimatkalla vanha herra katseli kummastuneena koiraansa, joka ensin ulvottuaan hetken, alkoi hypähdellen ja pyörähdellen kulkea kohti kotia.