Eräänä kauniina sunnuntaiaamuna Pianotar oli kävelyllä puistossa. Hän käveli puistoa ympäriinsä pysähtyen jokaisen puun luokse. Hän halasi puita, silitteli niiden karheaa pintaa ja välillä istahti jonkin puun juurelle toviksi. Kierrettyään puiston hän palasi portin lähellä olevalle penkille ja istahti siihen. Hän istui siinä pitkään katsellen puita, rauhallisen, tyynen hymyn valaistessa kasvoja.

Hitaasti kävelevä vanha mies lähestyi lehti kainalossaan penkkiä, nyökkäsi Pianottarelle ja istuutui raskaasti huokaisten penkin toiseen päähän. Hän laski lehden syliinsä ja kaivoi penkille laskemastaan kangaskassista pussillisen auringonkukan siemeniä. Hiljalleen vihellellen hän alkoi houkutella lähistön lintuja luokseen syömään siemeniä. Lintu toisensa jälkeen pyrähti miehen luokse ja pian paikalla oli kymmeniä lintuja. Syötettyään kaikki siemenet linnuille, taitteli mies pussin taskuunsa ja vilkaisi Pianottareen surumielisen hymyn häivähtäessä suupielessä. Mies vilkaisi uudestaan Pianotarta ja kertoi tulevansa puistoon lintujen luokse aina kun oli surullinen. Pianotar nyökkäsi ymmärtäväisenä ja sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, että hän tulee puistoon aina puiden takia; ne piristävät häntä ja antavat hänelle voimaa. Tämän kuullessaan miehen kasvoille tuli entistäkin surullisempi ilme ja hän kertoi surunsa syyn olevan nimenomaan puut. Hän ojensi lehden Pianottarelle ja osoitti etusivun kuvaa puista, jotka myrskytuuli oli kaatanut.” Metsässä, jossa ei ole puita, ei linnutkaan viihdy”, murehti mies. Miehen yllätykseksi Pianotar alkoi nauraa hersyvästi. Yllätys miehen kasvoilla muuttui harmistukseksi ja lopulta mies kimmastuneena nousi seisomaan ja ärähti Pianottarelle, että miten ihmeessä tuollaiselle asialle voi kukaan nauraa. Pianotar pyyteli naurun pyrskähdysten lomassa anteeksi ja lupasi selittää syyn nauramiselleen heti kun vain pystyisi. Rauhoituttuaan hieman Pianotar sanoi, että eivät puut olleet myrskyn kaatamia, vaikka kuvasta voisikin niin päätellä. Mies istahti hölmistyneen ja epäuskoisen näköisenä takaisin penkille ja pyysi Pianotarta selittämään tarkemmin, mitä tämä tarkoittaa. Kaikkihan pystyivät kuvaa katsoessaan näkemään, että puut olivat maassa pitkin pituuttaan, eivätkä puut kaadu juurineen ilman, että myrsky on ollut asialla. Pianotar katsahti uudestaan miestä ja hetken mietittyään nyökkäsi itsekseen ja alkoi kertoa, mitä oli oppinut puista.

Pianotar kertoi, että hän oli jo vuosia kiertänyt puistoja ja metsiä halaillen ja silitellen puita. Puut tarvitsevat hellyyttä ja huomiota, Pianotar lisäsi, ja ne myös pitävät siitä, että niiden kanssa juttelee. Mies oli hetken hiljaa ja kysyi sitten, että mitä tuolla oli tekemistä kaatuneiden puiden kanssa ja että hän todella haluaisi jo selityksen miksi Pianotar oli nauranut surulliselle uutiselle. Pianotar vastasi, että jos puita ei huomata ja huomioida, niiden elämä käy tylsäksi ja ne tekevät jotain saadakseen huomiota. Ne olivat siinä mielessä kuin pikkulapsia, Pianotar tirskahti; jos ne eivät saa huomiota hyvällä, ne hakevat sitä pahalla. Koska ne ovat puita, niiden tapa saada huomiota on kaatua mätkähtää kyljelleen juuret ilmassa. Useimmiten ihmiset eivät kuitenkaan huomaa puiden tempauksia, joten puut aikansa odoteltuaan nousevat ylös ja metsä tai puisto on pian taas aivan entisellään. Puut eivät tosin pysty ajattelemaan, miten ne säikyttävät kaatuilullaan lintuja ja muita metsäneläimiä, Pianotar totesi surullisena, ja sen takia hän yrittääkin aina käydä juttelemassa mahdollisimman monen puun kanssa, jotta niiden ei tarvitsisi kaatuilla saadakseen huomiota.

Mies katsoi Pianotarta pitkään, miettien kuulemaansa ja totesi lopulta, että Pianotar oli keksinyt koko tarinan. Jos puut kerran kaatuvat, ne ovat ja pysyvät maassa, eivätkä ne siitä enää nouse. Ainoastaan jos hän omin silmin näkisi puiden nousevan, voisi hän siihen ehkä uskoa, mutta eihän sellaista tapahdu. Kun mies tämän sanottuaan rupesi kasaamaan tavaroitaan ja tekemään lähtöä, pyysi Pianotar miestä jäämään vielä hetkeksi, jotta hän voisi pyytää jotain puuta näyttämään, kuinka kaikki tapahtuu. Mies vilkaisi kelloaan ja totesi hymähtäen, että kai hän vielä voi hetken istua, vaikka ei uskonut mitään uutta näkevänsäkään. Pianotar nousi penkiltä ja meni erään nuoren pihlajan luokse. Hän silitteli pihlajaa ja jutteli sille hetken ja palasi sitten penkille. Istuutuessaan penkille hän kehotti miestä katsomaan pihlajaa tarkkaan. Mies katseli pihlajaa naureskellen ja yhtäkkiä, aivan hänen silmiensä edessä, pihlaja kaatua mätkähti maahan, heilutteli juuriaan hetken ja nousi sitten ylös. Mies jäi tuijottamaan pihlajaa pystyen tuskin hengittämäänkään. Sitten hän totesi Pianottarelle tämän olevan aikamoinen taikuri, kun sai hänet näkemään mitä tahansa, nousi penkiltä ja lähti pihlajaa ja Pianotarta vilkuillen kävelemään pois puistosta.

Pianotar nousi, meni pihlajan luokse ja halasi sitä pitkään. ”Kaikki eivät osaa katsoa maailmaa oikein ja vaikka näkisivätkin, niin eivät usko”, sanoi Pianotar surullisena vanhan miehen puolesta ja silitti pihlajan sileää pintaa.