Pianotar istui pöydän ääressä ja katseli ikkunalaudalla olevaa kaktusta. Kaktus oli kesän aikana päässyt pahasti nuukahtamaan. Se kyhjötti ruukussaan hiukan kallellaan, neulanterävät piikit pystyssä valmiina puolustautumaan, ja samalla se huusi äänettömästi hoivaa ja huolenpitoa. Se oli hyvin, hyvin surullisen näköinen pieni kaktus.

Pianotar nousi tuolistaan, käveli kaktuksen luokse ja kaatoi oranssista mukistaan sille hieman vettä jutellen samalla kannustavasti. Hetken kuluttua, aivan Pianottaren silmien edessä, kaktus alkoi venytellä ja oikoa itseään suoremmaksi. Se pehmitti piikkinsä silkin pehmeiksi ja nyökkäsi jo paljon pirteämpänä pelastajalleen. Pianotar tunsi ilon läikähdyksen sydämessään ja mietti, että kuten kaktukset, myös ihmisetkin tarvitsevat hoivaa ja ystävällisiä sanoja voidakseen paremmin.

Pianotar silitti hetken kaktuksen pehmeitä piikkejä ja lähti takaisin töihin.