Oli syksyinen viikonloppu. Kylmenevien säiden värjäämät ja pudottamat puiden lehdet värittivät torin mustanharmaata asfalttipintaa ja saivat sen loistamaan matalalta paistavan auringon säteissä. Kaunis ilma oli houkutellut torille joukoittain ihmisiä täydentämään pakastimiaan talvea varten. Torikauppiailla oli herkullisen näköisiä marja- ja sieniröykkiöitä, omenoita ja muuta syyssatoa myyntipöydillään ja ihmiset jonottivat malttamattomana päästäkseen valitsemaan parhaat päältä. Kauppiaille tuo päivä oli syksyn parhaimpia; kaunis ilma houkutteli ihmiset liikkeelle ja auringonpaiste korosti luonnonantimien herkullista aitoutta.
 
Erään myyntikojun luona oli ihmisiä vieläkin enemmän kuin muualla. Tuon kojun myyntipöydät olivat kukkuroillaan isoja punaisia puolukoita ja myyntipöydän takaa kuului Pianottaren iloisesti hersyvä nauru, joka sekoittui ihmisjoukon hyväntuuliseen puheensorinaan. Ihmiset ihastelivat suuria täyteläisen punaisia marjoja ja kyselivät Pianottarelta, mistä tämä oli niin upeita marjoja löytänyt, eivätkä olleet uskoa, kun kuulivat marjojen löytyneen aivan lähimetsästä. Sen lisäksi, että marjat olivat suuria ja kauniin punaisia, olivat ne myös tavallista makeampia ja hyvin mehukkaita. Vaikka Pianottarella oli marjoja runsaasti, ei mennyt kuin hetki, kun kaikki marjat oli myyty ja hän ryhtyi purkamaan kojuaan. Pianottaren luona kävi vielä moni kyselemässä marjoja ja ilahtui kuullessaan Pianottaren palaavan viikon päästä jälleen uuden marjasaaliin kera. Pianotar pakkasi kojutarpeensa vanhaan ruosteen kukittamaan punaiseen pakettiautoonsa ja lähti paikalta iloisesti laulellen. Ajaessaan kotiin hän muisteli hymyillen viimeaikaisia retkiänsä marjametsään.
 
Pianotar oli edellisenä sunnuntaiaamuna herännyt aamuauringon kutitellessa silmäluomia ja päättänyt lähteä lähistöllä olevaan metsään kävelylle ja katsomaan, olisivatko puolukat jo kypsyneet. Hän varasi mukaansa ison korin ja aivan uudet, vielä käyttämättömyydestä kiiltelevät, punaiset kumisaappaat. Saappaat hän oli ostanut edellisellä viikolla, kun ajatus marjastamisesta oli juolahtanut hänen mieleensä. Hän pakkasi saappaat reppuunsa, otti korin käsivarrelleen ja lähti kävelemään metsään.
 
Aikansa käveltyään, hän tuskastui aina vain enemmän. Metsässä ei ollut marjan marjaa, vaikka siihen aikaan syksyä niitä olisi pitänyt olla runsaastikin. Hänen kenkänsäkin olivat aivan märät; hän ei ollut ajatuksissaan muistanut laittaa saappaitaan jalkaan, vaan ne olivat edelleen repussa. Hän istahti kaatuneen puun rungolle, laski reppunsa maahan ja surullisena yritti piristää itseään laulamalla. Ei laulukaan Pianotarta tällä kertaa piristänyt, vaan alkoi pikemminkin väsyttää ja niin hän otettuaan saappaat repustaan, asetteli repun päänaluseksi, oikaisi puun rungolle pitkäkseen ja nukahti.
 
Kun Pianotar nukkui syvää unta, saapui paikalle metsänpeikko, joka oli viehättynyt Pianottaren laulusta ja ihastunut tämän punaisiin saappaisiin. Peikko hiipi Pianottaren viereen hiljaa varpaillaan, otti saappaat kainaloonsa ja katosi metsän pimentoon. Jonkin ajan kuluttua peikko jo palasikin takaisin Pianottaren luokse, asetteli saappaat tämän viereen ja hypähti puun taakse nähtyään Pianottaren jo heräilevän. Pianotar nousi istumaan, hieroi vielä unisia silmiään, venytteli, virutteli ja nousi seisomaan. Hän ihmetteli kovasti, miten olikin voinut nukahtaa noin syvään uneen, mutta totesi katsoessaan aurinkoon, ettei ollut kuitenkaan nukkunut kovinkaan pitkään. Hän kumartui ottamaan saappaitaan maasta, mutta hypähtikin hämmästyneenä kauemmaksi. Hänen saappaansa olivat aivan täynnä punaisia, suuria puolukoita. Pianotar ei ollut uskoa silmiään. Hän otti epäröivästi yhden puolukan käteensä, katseli, haisteli, puraisi sitä hieman ja laittoi sen sitten suuhunsa. Pianottaren silmät pyöristyivät ihmetyksestä; koskaan hän ei ollut maistanut niin hyvää puolukkaa, niin mehukasta ja makeaa, mutta samalla kuitenkin puolukkaisen hapanta. Pianotar katseli varovasti ympärilleen miettien, kuka marjat oli saappaisiin oikein kerännyt. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, eikä rasahdustakaan kuulunut. Pianotar alkoi hermostuneena lauleskella hiljaisella äänellä rauhoitellakseen itseään ja silloin yhtäkkiä erään suuren puun takaa vilahti jotain. Pianotar lopetti säikähtäneenä laulamisen, eikä uskaltanut hetkeen edes hengittää. Keräten kaiken rohkeutensa hän hiipi hiirenhiljaa puun luokse ja kurkisti varovasti sen taakse. Siellä istui peikko silmät kiinni odottaen, että Pianotar jatkaisi laulamistaan. Pianotar seisoi hetken jähmettyneenä paikoilleen, hiipi sitten takaisin puunrungon luokse, keräsi tavaransa ja lähti kiireesti pois metsästä.
 
Seuraavana päivänä, mietittyään pitkään edellisen päivän tapahtumia, Pianotar päätti lähteä uudestaan metsään. Hän käveli saman puunrungon luokse ja istahti sille ottaen saappaat repustaan ja laskien ne maahan reppunsa viereen. Hän odotti ja odotti, mutta mitään ei tapahtunut. Peikosta ei näkynyt vilahdustakaan. Pianotar alkoi aikansa kuluksi laulaa jo edellisenäkin päivänä laulamaansa marjanpoimimislauluaan ja silloin hän näki silmäkulmastaan liikettä. Hän jatkoi laulamista ja vei saappaansa hiukan kauempana kasvavan katajan alle. Kun hän laulaen palasi puunrungolle, istahti siihen ja kääntyi katsomaan, totesi hän saappaiden kadonneen. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että Pianotar ei ollut ehtinyt huomata mitään. Hän lopetti laulamisen, otti eväänsä repustaan ja pureskeli mietteissään eväsleipäänsä. Eväänsä syötyään, hän pakkasi tavaransa reppuunsa hyräillen itsekseen ja yhtäkkiä saappaat olivatkin hänen vieressään ja jälleen kerran täynnä marjoja. Pianotar säikähti, ei tällä kertaa kuitenkaan saappaitaan, vaan peikkoa, joka seisoi saappaiden vieressä virnistellen leveästi. Pianotar ei saanut sanaakaan suustaan, vaan seisoi vain paikoilleen jähmettyneenä ja katsoi peikkoa. Peikko murahti möreällä äänellään "Kiitos laulustasi, tulethan laulamaan huomennakin.", ja katosi metsän pimentoon. Pianotar tirskahti hermostuneena ja sitten helpottunut, ilahtunut hymy levisi hänen kasvoilleen ja hän lähti iloisena kotiin saappaitaan kantaen. Tuon kerran jälkeen Pianotar kävi joka päivä metsässä laulamassa peikolle ja palasi joka kerran ison marjasaaliin kanssa kotiinsa. Itse hän ei sellaisia marjamääriä pystynyt millään käyttämään, joten hän päätti myydä marjoja torilla. Koska marjat olivat niin erityislaatuisen hyviä, menivät ne hyvin kaupaksi.
 
Kaartaessaan autollaan kotipihalleen Pianotar laskeskeli mielessään, että parin samanlaisen toripäivän jälkeen hän voisi mennä kauppaan ostamaan peikolle huilun. Peikko oli yhtenä päivänä tunnustanut Pianottarelle, että sen haaveena oli oppia soittamaan huilua, mutta mistä peikko nyt muka olisi voinut huilun saada, sillä eihän niitä metsässä kasvanut. Kiitokseksi peikolle marjankeruuavusta Pianotar oli päättänyt ostaa huilun ja opettaa peikon soittamaan sitä. Tosin opettamisesta voisikin tulla varsin mielenkiintoista, naureskeli Pianotar itsekseen, muistellessaan peikon suuria käsiä.